Isän­päi­vä oli ja meni. Yl­pe­ät isät ker­toi­vat so­mes­sa kuin­ka sai­vat kort­te­ja, lah­jo­ja, juh­la­ruo­kaa ja vaik­ka mitä. Ai­kui­set muis­te­li­vat lap­suut­taan ja isien vai­ku­tus­ta hei­dän elä­mään­sä.

Yleis­ra­dio teki pit­kän, sy­väl­li­sen tv-ju­tun kuu­kau­sien mit­tai­sen van­hem­pain­va­paan pi­tä­nees­tä isäs­tä, joka oli jää­nyt ko­tiin las­ten­sa kans­sa ja pääs­tä­nyt äi­din ih­mis­ten il­moil­le. Ulos kup­las­ta työ­e­lä­mään, ai­kuis­ten pa­riin.

Mi­nä­kin ajat­te­lin jut­tua kat­sel­les­sa­ni, et­tä hie­no hom­ma sekä äi­din, isän et­tä las­ten kan­nal­ta. Hoi­vaa­va isä­suh­de on ny­ky­ai­kaa ja lap­si tar­vit­see isää sii­nä mis­sä äi­ti­ään­kin.

Mut­ta kuin­ka ol­la­kaan, tämä jut­tuun va­li­koi­tu isä oli pet­tu­ri. Hän pi­tää blo­gia, jos­sa hän il­mei­ses­ti ker­too elä­mäs­tään koti-isä­nä. En tie­dä mik­si, mut­ta koin asi­an val­jet­tua pie­ni­muo­toi­sen su­la­mi­sen. Ju­pi­sin yk­sin olo­huo­nees­sa telk­ka­rin ää­rel­lä, kun puo­li­so­ni tuli kat­so­maan mis­tä täl­lä ker­taa ken­kä pu­ris­taa.

”Ei­kö vain voi jää­dä las­ten kans­sa ko­tiin, hoi­taa sen hom­man ja ol­la hil­jaa? Tuo­ta sa­maa äi­dit te­ke­vät koko ajan, mut­ta kun isä jää ko­tiin, niin blogi pys­tyyn... kele. Kat­so­kaa! Olen hyvä isä! Huo­mat­kaa!”

Tätä se ny­kyi­sin vain on. Jos käyt len­kil­lä, ker­ro sii­tä muil­le (olen sor­tu­nut tuo­hon kym­me­niä ker­to­ja). Jos käyt kun­to­sa­lil­la, ota sel­fie pei­lin edes­sä ja päi­vit­te­le ins­tag­ra­mis­sa, et­tä hil­jais­ta on sa­lil­la näin jou­lu­aat­to­na (tä­hän en ole sor­tu­nut en­kä sor­ru). Jos siis­tit ton­tin ra­jaa kier­tä­vän ora­pih­la­ja-ai­dan, se­kin on tot­ta­kai il­moi­tus­luon­toi­nen asia. Jos hoi­dat lap­si­a­si, niin nyt pu­hu­taan jo sen ta­son ve­ny­mi­ses­tä et­tä nyt pi­tää pe­rus­taa ihan blogi.

Myön­ne­tään, olen epä­rei­lu. Eläm­me huo­mi­o­ta­lou­des­sa, ja jo­kai­nen blo­gat­koon mitä hu­vit­taa. Minä puo­les­ta­ni voin lu­kea tai jät­tää lu­ke­mat­ta.

Isäk­si tu­le­mi­nen on help­poa. Lii­an­kin help­poa, ja maa­il­mal­la pyö­rii sel­lai­sia isuk­ke­ja, joi­ta ei sai­si edes pääs­tää lä­hel­le lap­sia.

Help­poa se kui­ten­kin on – siis isäl­le. Tul­laan­han van­hem­mak­si myös va­hin­gos­sa.

Muu­an viik­ko sit­ten koil­lis­maa­lai­nen toi­mit­ta­ja­kol­le­ga al­koi ky­sel­lä erään pa­la­ve­rin jäl­keen elä­mäs­tä­ni, ar­jes­ta­ni ja ky­syi­pä myös kuin­ka mon­ta las­ta mi­nul­la on. Vas­ta­sin il­man sen kum­mem­paa ajat­te­lua, et­tä hy­vin me­nee, per­hees­sä on kak­si las­ta, ei­kä enem­pää tule, kos­ka jäl­kim­mäi­sen vau­va-ai­ka oli vie­dä hen­gen. Oli se niin ras­kas­ta näin ne­li­kymp­pi­sel­le äi­jäl­le. Nai­nen kuun­te­li ti­li­tys­tä­ni het­ken ai­kaa ja to­te­si ym­mär­tä­vän­sä täy­sin mitä tar­koi­tan. Syn­nyt­tä­mi­nen, lap­sen imet­tä­mi­nen ja muut lap­sen hen­gis­sä pi­tä­mi­seen liit­ty­vät ru­tii­nit­han ovat ni­me­no­maan mie­hel­le to­del­la haas­ta­via.

Pää­tin sit­ten ol­la vain hil­jaa.